Mielikuvituskokki

Yksi mielikuvituskokkauksen ehdottomia käytännön plussia on sen siisteys: ei tarvitse sotkea käsiään, eikä varsinkaan tehdä asioita jotka eivät tunnu millään muotoa houkuttelevilta.

Tässä lähes perinteinen resepti perustuen hankalastityöstettäville kanan koipireisipaloille! Mutta uutta twistiä tulee sekä mausteista että esillepanosta, sikäli mikäli – trendikäs tai nostalginen, riippuen keneltä kysytään – pahvituokkonen kestää uunia koko kypsennyksen ajan.

Omasta mielestäni ajatuskin siitä että irrottelisin kelmeistä koipireisistä nahkaa irti niin että sen alle saisi tuputettua jotain, ei houkuttele? Ja tässä tapauksessa kun mausteinen voi on muka-tungettu nahan alle, nahan pintaan sivellään hunajaa? Millä, pullasudillako — vaiko ihan sormin? Hunajahan on niin stikiäkin, ettei sitä noin vain sivellä. So noway, not me, no thank you.

Kanan koipireidet voi käytännössä kohtuudella vain nostaa johonkin kypsennysastiaan ja voilá. Jos haluaisin, voisin ehkä päälle pudotella voinokareen ja liruttaa hunajaa, mutta siinäpä se. Siis, jos haluaisin, mutta en pohdi sitä enempää.

Paahdettuja perunoita varten tarvitaan Lapin puikulaa: koska voin mielikuvituskokata tämän ruoan mieleisekseni, käytän puikulan sijasta ihan tavanomaista perunaa. Ne voi pitkittäin nelittää puikulan pitkittäin puolittamisen sijaan ja uskon että lopputulos on ihan yhtä hyvä, tosin ilman hifistelyä ja käpistelyä ja lattialle liuskahtavia puikuloita.

Ja sitten itse kypsennykseen: vaikka kuvassa ruoka onkin houkuttelevasti ropposennäköisessä astiassa, oikeasti kanat paistetaan uunipellillä sitruunaviipaleiden päällä. Kun kanat ovat ruskistuneet kymmenisen minuuttia, niitä sivellään pellille valuneella nesteellä – ken sivelee. Minä en sivele vaan annan kanojen olla mielikuvitusropposessani ihan rauhassa. Perunat ja oliivit pudottelen päälle ja jatkan kypsentämistä vielä reilun puolisen tuntia.

• ja lusikoin perinteistä kanasoppaani. Hyvää sekin on.

alkuperäinen resepti tässä  http://www.kodinkuvalehti.fi/artikkeli/kokkaa/reseptit/sitruunakana

• Ja eikun Italiaan munia hakemaan, eikös niin?

Hyvät ihmiset, miten paljon antoisampaa on mielikuvituskokata tämä liittotorttu, kuin vain mennä alepaan hakemaan munia. Miten niistä voisi tehdä italialaista marenkia? Nehän on keravalta…

Tämä resepti on täydellinen mielikuvituskokkailuun: siinä on selkeät ohjeet, mielikuvitusta hersyttävä sanoitus ja vaihekohtainen kuvitus. Pointtina on siis tuottaa keväisen keltainen torttu jonka pinnalla nököttää tasamittaisia marenkikökköjä… hmm, ihanaa. Voin jo tuntea veden herahtavan kielelle.

Tortun pohjaan tarvitaan siis keltuainen, vettä, voita, jauhoja ja sokeria. Mutta tässä toteutuksessa löydänkin itseni jo Italiasta (pakko mennä että saa niitä munia), seison kivilattiaisen maatalon keittiössä, kaadan lasiin sopivasti viileää Pinot Biancoa ja alan valmistaa sunnuntailounaalle jälkiruoaksi tätä ihanaa herkkua. Ikkunasta häivähtää auringonpilkahdus, verhot lepattavat ja pihalta kuuluu iloista italialaista naurua ja puhetta.

Kun taikina on paineltuna kauniin keraamisen vuoan pohjalle (minun vuokani on hienompi kuin reseptin kuvassa oleva metallivuoka!), kaadan taikinan päälle kaapista ottamani, jo useaan kertaan käytetyt kuivatut herneet. Näin taikina ei nouse uunissa vaan on täydellinen täytteille. Uuh mikä tuoksu upeasta kiviuunista tuleekaan keittiöön. Kas kissa kävelee uteliaana oven raosta sisään, sinäkin tunsit tuoksut vai mitä?

Viljelijänaapurini Bruno toi eilen meheviä sitruunoita, juuri täydellisiä tähän ruokaan: kai ne voisi pestäkin mutta en tohdi, vaan raastan ja mehustan ihan sellaisenaan. Ohjeen mukaan italialaisten keltuaisten (noh, siis italialainen marenki – capisci?) erottelu pitäisi tehdä tyhjällä muovilimupullolla mutta kyllä se kuulkaa tappaisi tunnelman. Siitä voisi kuulua typerä äänikin (voitte ehkä kuvitella? Varsinkin kun koittaa turistaa keltuaisia ulos?  Äh, älkää kuitenkaan): parempi on vain rikkoa munat yksitellen kämmenelle ja antaa valkuaisen valua tarkasti talteen.

Keltuaisista, mehusta ja ihanista passiohedelmistä nousee poristessaan niin upea tuoksu että on taas pakko maistaa raikasta viiniä – ryys.

Sitten siirrytään aatelisten osastolle: marenki vaatii kunnon vatkauksen ja sitten sokeriliemen varovaisen lisäämisen nostellen joukkoon. Lopuksi suosittelen levittämään marengin keskiaikaisella hopeisella miekalla täytteen päälle, miksei kun kerran voi ja miekkoja roikkuu salongin seinällä…

Tässä kohtaa reseptin laatija todella mokaa: marengin voisi paahtaa kaasupolttimella? Siinähän on kulmakarvatkin jo vaarassa. Ei – ei sentään. Minä käytän koko komeutta hetken kuumassa puu-uunissa ja samalla keitän kahvit. Ei se haittaa vaikka lounas kukkivassa puutarhassa päättyykin piiraaseen josta mielikuvituskokki jo söi viipaleen, eihän?

alkuperäinen resepti : Anna-lehti 12.4.2017 https://anna.fi/ruoka/reseptit/passiohedelma-sitruunamarenkitorttu

Meitä toisenlaisiakin on: osa meistä tunnistaa itsensä mielikuvituskokiksi ja osa ei, harmi kyllä. Ne jotka eivät ymmärrä että mielikuvituskokkaaminenkin on ihan oikea juttu ja fiksua, surevat saamattomuuttaan ja huokailevat ihanien reseptien äärellä, mikseivät lopulta koskaan kokeile niitä? Nyt huokaukset poikki ja nauttimaan omasta antoisasta roolista, mielikuvituskokkailusta!

Voihan toki olla niinkin että joillakin esteenä on osaamattomuus, saamattomuus, uusavuttomuus, välineiden puute, kiire…. Blaablaa. Uskon että syynä on useimmiten se, etteivät nämä ihmiset oikeasti edes halua tehdä tai maistella kaikkia niitä reseptien ruokia, kattaa pöytäänsä männynkäkkyrää ja silkkikuukkeleita vaan vain mielikuvittelevat niitä – mutta eivät ehkä ihan ymmärrä että se on ihan ok. En minä halua kaappieni täytteeksi macademiaöljyä tai avokadon kaivamishaarukkaa, toinen toistaan hienompia mausteita löytääkseni ne sieltä 12 vuoden jälkeen…

Olkaamme siis mielikuvituskokkeja ja ylpeitä siitä!

Minä siis olen aidosti ja iloisesti mielikuvituskokki. Minä ahmin ruokalehtiä, ruokapalstoja, ruokablogeja ja tv:n ruokaohjelmia. Mutta en minä koskaan niitä ruokia tee, ei aikomustakaan! Ja en tee koska en halua: se ei ole se minun juttuni vaan minut saa säihkymään intohimoinen ja innostunut mielikuvituskokkaaminen, se on minun upea elämyksellinen harrastukseni. Osaan myös kertoa kaikista upeista resepteistä ja inspiraation lähteistä muillekin, jopa tavalla josta saattaa ehkä saada käsityksen että olisin myös hyvä kokki. No äh, eläkää siinä käsityksessä jos haluatte. Mutta en minä siis ole, paitsi mielikuvituksessani.

Oikeasti keittiössä olen jämähtänyt samoihin ruokiin enkä muuta haluakaan: ravintolat tarjoavat riittävää vaihtelua syömiseen ja se riittää.

Koska mielestäni mielikuvituskokkaaminen ei ole saanut vielä sille kuuluvaa järeää ja ansaittua asemaansa, pidän tätä mielikuvituskokin blogia: tässä blogissa jaan kanssanne ihania reseptejä joihin olen tutustunut ja kerron miten niitä mielikuvituskokataan!

Ja nyt, pannut ja kapustat kaappiin ja matkaan, kohti ihania mielikuvituksellisia makumaailmoja 😊

On ihmisiä jotka rakastavat reseptejä ja on ihmisiä jotka rakastavat reseptejä, mutta eri syystä. Yleensä ajatellaan että reseptifriikit haluavat aina kokeilla kaikkea ihanaa mitä resepteistä löytyy. Mutta luulit väärin.

Meitä toisenlaisiakin on: osa meistä tunnistaa itsensä mielikuvituskokiksi ja osa ei, harmi kyllä. Ne jotka eivät ymmärrä että mielikuvituskokkaaminenkin on ihan oikea juttu ja fiksua, surevat saamattomuuttaan ja huokailevat ihanien reseptien äärellä, mikseivät lopulta koskaan kokeile niitä? Nyt huokaukset poikki ja nauttimaan omasta antoisasta roolista, mielikuvituskokkailusta!